Teatterissa: Huorasatu on kuin Raamattu. Vain lyhyempi.

Niille, jotka eivät ole romaania lukeneet kerrottakoon lyhyesti, mistä on kyse:

Huorasatu tulkitsee ihmiskunnan historiaa ja nykytilaa naisen silmin räävittömällä huumorilla ja päätähuimaavalla vauhdilla. Se ottaa kantaa ihmiskauppaan, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, eläimien kohteluun, epäreiluun työelämään ja moneen muuhun.

Huorasadussa Patriarkaatti hallitsee kokoushuoneesta, jonka ovessa lukee ”täällä päätetään kaikesta”, jumalattaret puhuvat kuin pissikset ja veri roiskuu. Se sekoittaa iloisesti populaarikulttuurin kreikkalaiseen mytologiaan, esittää ankaraa mediakritiikkiä ja puolustaa sorrettuja. Kirjoittajansa sanoin Huorasatu on kuin Raamattu. Vain lyhyempi.

Ryhmäteatterin Huorasatu alkaa pippelistä. Ihan hirvittävän hyväntuulinen housuton Aristoteles (Robin Svartström) kärrätään lavalle ja tekee tyylilajin kättelyssä selväksi. Varmistimet on poistettu ja tosikot älkööt vaivautuko.

Kollaasimainen esitys lätkäisee yleisön eteen tyrmistyttäviä kuvia siitä todellisuudesta, jossa naiset elävät. 11-vuotiasta huoritellaan, 14-vuotiasta huoritellaan, mummoa huoritellaan. Kirkkokuoro laulaa kuinka äiti on huora, tyttöystävä on huora ja päiväkodin täti on huora.

Vaikka tyylilajiin kuuluvat liioittelu ja kärjistykset, kaikkein hirveimmät tekstit eivät ole kirjailijan mielikuvitusta. Ne on poimittu laululyriikoista kuten Impaled Nazarene -yhtyeen biisistä Nyrkillä tapettava huora tai internetin keskustelupalstoilta.

Kuulostaa synkeältä, mutta Laura Gustafsson ja esityksen ohjaaja Sakari Hokkanen ovat valinneet aseekseen huumorin.

Esityksen ensimmäinen puolisko on nimeltään Huora, toinen on Satu. Ensin esitellään ihmisten maailmaa, sitten fantasioidaan se paremmaksi, kun rakkauden jumalatar Afrodite (ihana Satu Silvo) kerubeineen saapuu Helsinkiin.

Huorasatu nauraa patriarkaatille, mutta nauraa se naisillekin. Afrodite haluaa tehdä vallankumouksen ja vaatii oikeuksia naisille, homoille ja eläimille, mutta myös kestävämpiä sukkahousuja.

Esityksen feministiset teesit eivät ole uusia, mutta eipä niitä ole Suomessa teatterinäyttämöillä nähty eikä kuultu, tähän tyyliin ainakaan.

Huorasatu osoittaa etteivät nais- ja lapsikauppa Thaimaassa, kauneusleikkauksesta haaveileva teinityttö Suomessa tai keskustelupalstoille oksennettava naisviha ole toisistaan irrallisia ääri-ilmiöitä. Kaikki kietoutuvat samaan vyyhtiin.

Naisen paikkaa ja asentoa määriteltäessä lyömäaseena on ollut ja on milloin uskonto, milloin psykologia tai biologia. Sitä tehdään joka päivä mainoksissa, lehtiotsikoissa ja työpaikkojen kahvihuoneissa, poliitikkojen puheissa ja päätöksissä, romanttisen elokuvan loppuhuipennuksessa. Siihen osallistuvat naiset itsekin.

Vaikka vauhtia piisaa, on joissain kohtauksissa mihinkään johtamatonta tyhjäkäyntiä ja osa sivupoluista, kuten eläinten oikeudet, olisi voinut jättää kokonaan pois. Loppukin tulee yllättäen ja hieman lässähtäen.

Näistä negatiivista huomiosta huolimatta Huorasatu on riemastuttava teatterielämys. Esiintyjäjoukossa ei ole heikkoa lenkkiä ja kaikki huhkivat rooleja enemmän kuin katsoja ehtii laskea.

Erityismaininnan ansaitsee näytelmän käsiohjelma. Kiiltäväpaperisen naistenlehden muotoon puettu julkaisu sisältää esitystietojen lisäksi muun muassa norjalaisen veteraanifeministi Berit Åsin Sortajan strategiat ja Amnestyn Pia Puu Oksasen kirjoituksen seksuaalioikeuksista. Toki myös kevätmuoti- ja matkailuvinkit antiikin Kreikkaan ja horoskooppeja.

Anna Paju